Soundi-haastis

SOUNDI 12/2013, EDITOIMATON VERSIO TIMO ISOAHON IKE-HAASTATTELUSTA

Käsittääkseni sinut imaistiin (taas kerran) tällaisen pahan musiikin syövereihin vaikka yritit pysyä bändimaailman ulkopuolella. Eli siis Hassinen ja kumppanit saivat houkuteltua mukaan… Jos olen väärässä niin korjaa ihmeessä! Anyway, enemmän tai vähemmän samaa asiaa: sinuahan ei nähty aikoihin minkään bändin keulalla (vai?) – miksi näin? Totaalinen kyllästyminen jne?

Jep, piti lähteä Helsinkiin viettämään viikonloppua, mutta seuraavana aamuna tajusin olevani kalliolaisen kerrostaloyksiön wc:ssä Hassinen sylissäni ja kailottaneeni tuntikausia lyyrisiä hahmotelmia tämän tuotteliaan säveltäjän akustisella kitarallaan minulle esittelemiin sävelaihioihin. Tarkoitus oli kai ollut etsiä paikkaa, jossa meteli ei haittaisi naapureita, mutta käytännössä konsertti taisi levitä ilmastointikanavia pitkin koko taloon. Ymmärsin kuitenkin, että materiaalissa lienee ainesta, koska en poikkeuksellisesta läheisyydestä huolimatta kokenut homofobista ahdistusta.

Babylon Whoresin viimeisestä keikasta oli kai siinä vaiheessa todellakin tullut kuluneeksi melkein 10 vuotta. Siinä vaiheessa elämääni, muistaakseni vuoden 2003 alussa, tuntui vain siltä, että piti pyyhkiä pöytä puhtaaksi ja keksiä jotain muuta, ja niin lopetin bändin ja päiväduunit ja muutin pois Helsingistä. Tuntui siltä, että olin sanonut sanottavani Babylon Whoresin puitteissa, vaikken varsinaisesti tehnytkään periaatepäätöstä musiikintekemisen lopettamisesta. Elättelin kai jopa jonkinlaisia ajatuksia akustisemmasta, jonnekin neofolkiin päin kallistuvasta projektista (muistan ainakin, että Impaled Nazarenen Reima, joka soittaa erinomaisesti klassista kitaraa, äänitteli jonkinlaisia aihioita). Kulkeuduin Pukkilan ja Pohjois-Saksan kautta lopulta Porvooseen, missä nykyään asun. (Ja ei — kuten vastasin, kun Radio X3M:n Kjell Simosas kysyi, onko meillä Porvoon vanhassa kaupungissa viikoittaisia kulttuuritapaamisia: lähetin kyllä Yrjänälle FB-kaveripyynnön, mutta äijä ei vastannut, ja herra Ylpön FB-kaveriksi en halua.)

Kun nyt mietit Babylon Whoresin vuosia, yhtyeen tekemää uraa jne, niin millaisia asioita nousee päällimmäisenä mieleesi? Siitä King Diamond -kiertueesta olisi mukava kuulla anekdootti jos toinenkin.

Kun Svart alkoi kasata tulevaa vinyyliboksia ja Mattilan Mikko alkoi koota mukaan tullutta kirjaa, tajusin, etten ollut miettinyt BW:tä aikoihin. Usein kai elämässä jokin tärkeä ja rakas asia muuttuu lopulta niin monisyiseksi ja siihen kiinnittyy niin raskaita fiiliksiä, että sen vain viskaa takalosteriin koskei jaksaa vatvoa ratkaisemattomaksi käyneitä ristiriitoja. Monet asiat liittyvät niin olennaisesti omaan aikaansa ja viitekehykseensä, että niiden muisteleminen jälkeenpäin tuntuu välillä vaivaannuttavalta. On yhtäältä imartelevaa, että ihmiset muistavat bändin, toisaalta rasittavaa vastailla baareissa siihen, tuleeko vielä levyä tai keikkaa (tuskin). Parhaimmillaan BW oli arvaamaton, huonoimmillaan kaoottinen, mikä tarkemmin ajatellen on loogista – ominaisuudet ovat saman kolikon kääntöpuolia.

Olimme terveitä nuoria miehiä, jotka olivat kiinnostuneita mielenkiintoisista ja jännittävistä asioista. Sekoilun romantisoiminen on typerää ja pidemmän päälle surullistakin, mutta tietyllä tavoin musiikki oli minulle aina toissijaista. Henkilökohtaisesti näin musiikin, sanottakoon sitä historian vuoksi rock’n’rolliksi, pikemminkin viitekehyksenä, joka sekä mahdollisti että legitimoi tietynlaisen seikkailullisuuden. Epäilemättä rock’n’roll oli tuolle elämäntyylille kuin uskonto paikallisyhteisöille, Clifford Geerziä lainatakseni ”symbolijärjestelmä, joka vahvisti ihmisten mielialoja ja motivaatioita käsitteellistämällä järjestyksellisen todellisuuden, jossa mielialat ja motivaatiot tuntuivat ainutlaatuisen realistisilta”. No, uskonto menetti symboliarvonsa, samoin rock’n’roll. Jollain tragikoomisella tavalla kuitenkin tuntuu, että ennätimme vielä hetken roikkua jälkimmäisen arkunheloissa. Ja sen takia Babylon Whores oli mielestäni rock’n’roll-bändi, ei metallibändi. Siitäkin huolimatta, että Litmanen vihasi kaikkea rock’n’rolliin liittyvää. En kuitenkaan usko, että rock’n’roll-bändejä voi enää olla. Ne olivat 1900-luvun ilmiö.

Boksin mukana tulevasta kirjasta löytyy roppakaupalla anekdootteja, mutta kuten monesti on tullut todettua: parhaita juttuja ei kukaan usko, toisiksi parhaita ei uskalla painaa ja loput ovat tylsiä. Kinkun mukana oli kyllä mukavaa — Pohjois-Amerikassa skandinaavit tuntuivat miltei heimoveljiltä, ja meistä pidettiin hyvää huolta, vaikka reissasimmekin omaan vaniimme survoutuneina. Rumpalimme Pete Liha, jonka englannintaito oli etenkin rundin alussa lievästi sanottuna rajoittunut, käveli muutaman illan jälkeen Kinkun dösästä syli täynnä pulloja ja kertoi neuvotelleensa diilin, että saisimme vastedes ylijääneet viinat pääesiintyjän turhankin ylenpalttiseksi osoittautuneesta raiderista. Andy LaRocque suhtautui meihin sympaattisen isällisesti ja tuli muun muassa kerran Kinkun keikan jälkeen nykimään hihasta näyttääkseen meille näkymän, jota voisi kuvailla jonkinlaiseksi maallisten ilojen puutarhaksi — ”So that you know how it used to be back in the late 80’s — it was like this every night, man.” Droverin veljekset — kitaristi Glenin rumpaliveli Shawn oli mukana teknikkona — olivat myös hilpeää seuraa. Kinkkua itseään ei oikeastaan näkynyt, yleensä mies tuli vähän ennen keikkaa ja häipyi heti sen jälkeen.

Yritän muistella jotain, mitä boksin kirjassa ei vielä tullut mainittua… Tutustuimme erään keikan jälkeen viehättäviin neitoihin, jotka halusivat esitellä meille kotinsa wicca-alttaria. Tajusin, että mimmit olivat ottaneet jo muutaman drinkin, mutta päätin kuitenkin uskaltautua etupenkille, kun toinen tytöistä istui rattiin. Jonkin ajan kuluttua, kun piti vaihtaa vaihdetta, tajusin, että mimmillä oli vain yksi käsi. Pääsimme kuitenkin kunnialla perille metsän siimeksestä löytyneeseen autiotaloon, mimmin uniltaan herätetty miesystävä vain ihmetteli omituista kieltä puhuvia vieraita. Bändimme virallinen van-kuski Roger suostui lopulta vastentahtoisesti noutamaan meidät wiccatyttöjen luota ja kirosi, että oli joutunut keskelle Twin Peaksin jaksoa. Kun Litmanen myöhemmin päätti Floridassa lähteä yöbussilla New Orleansiin mukanaan 30 dollaria ja ylimääräinen t-paita, Roger-parka oli varma, ettei miehestä enää kuultaisi.

Ja okei… leikitään, että tapasimme eräällä keikkapaikalla värikkään henkilökokoelman, joista eräs oli toiminut tiedustelutehtävissä ja muun muassa tunnustellut kylmän sodan aikana rajavalvonnan tehokkuutta Suomen Lapissa. Leikitään, että samassa paikassa pyöri, ilmeisesti epähuomiossa, urheilukassi, jonka sisältö oli hyvin arvokas. Leikitään, että tuo kassi katosi. Leikitään, että muuan kiertueen mukana kulkenut mutta millään tavoin bändeihin tai niiden taustaorganisaatioihin liittymätön henkilö alkoi pian sen jälkeen käyttäytyä lievästi sanottuna erikoisesti. Leikitään, että hän hihitteli ja kaatuili nenä veressä keikkapaikoilla, lahjoitteli ihmisille eriskummallisia pussukoita ja kolaroi lopulta autonsa puuhun, minkä jälkeen häntä ei enää näkynyt. Leikitään, että noin parin viikon kuluttua toisella puolen mannerta tv-uutisissa näkyi yllätykseksemme paikka, jossa olimme tavanneet ensin mainitun kylmän sodan veteraanin. Leikitään, että paikka oli poliisin eristämä ja maasta oli juuri kaivettu ruumis. Tähdennän, että tämä on oman mielikuvitukseni tuote, jolla ei välttämättä ole mitään yhteyttä todellisiin henkilöihin tai tapahtumiin.

Ja otetaan Euroopan-kiertueestakin muistoja (vai oliko näitä useampia?) Eräs herrasmies kertoi, että rahoitit rundin menoja mm. myymällä omia vinyyleitäsi keikkapaikoilla – Iken levykirppis siis! Minkä levyjen myyminen muuten harmittaa eniten?

Jep, näin taisi olla — muistan myyneeni ainakin Slayerin ”Aggressive Perfector” -maksin, mikä ei sureta lainkaan, mutta taisi siinä mennä myös Celtic Frostin ”Emperor’s Return” -kuvalevy…. No, jollain sitä elämistä piti rahoittaa. Pitää muistaa, että eräs bändimme jäsen lähti reissuun täysin rahatta ja keräsi tyhjiä pulloja keikkapaikkojen läheisyydestä. Päivärahoista ei kukaan ollut kuullutkaan.

Teimme tosiaan tuon Euroopan-rykäisyn vuonna 1997 — taktisesti reilut kaksi kuukautta ennen kuin Misanthropy /MFN julkaisi debyyttimme, jolloin kukaan ei tiennyt bändistä mitään. Jenkkirundin jälkeen meidän piti lähteä Kovenantin lämppäriksi promotoidaksemme ”King Fearia” Euroopassa ja ”Death of the Westin” jälkeen Motor Musicin kautta Marilyn Mansonin lämppäriksi, mutta eihän niistä mitään tullut. Näin jälkikäteen ajateltuna Euroopassa olisi tosiaan voinut kiertää enemmänkin.
Vuoden 97 rundista muistan ainakin sen, kun Litmanen jäi jossain Ranskassa tai Belgiassa keikan jälkeen keskustelemaan paikallisten viehättävien neitojen kanssa linnuista — siis jumalauta ornitologiasta — minkä seurauksena miehen seitsenkielinen kitara jäi epähuomiossa oven taakse piiloon (kitaristi itse haluaa painottaa hänelle kerrotun, että se oli jo kannettu autoon). Asia huomattiin seuraavana päivänä soundcheckissä useita satoja kilometrejä pohjoisemmassa. Järkeviä kun olimme, lähetimme Ewon ja dösäkuskimme hakemaan kitaraa henkilöautolla, minkä seurauksena keikka soitettiin tietenkin lopulta sekä ilman Litmasen seitsemänkielistä että Ewoa. Dösäkuskimme oli muuten lupsakka mies, joka säikytteli meitä muun muassa liittymällä kesken matkaa seuraksemme takaosaston korttipeli/juomarinkiin. Hemmo oli nykäissyt pitkällä suoralla rattiin Tuomas Holopaisen, joka soitti koskettimia Nattvindens Gråtissa. Rundin lopuksi ajoimme dösällä hirveällä kiireellä Travemündeen, ja vaikka ehdimme paikalle ennen lautan lähtöä, meitä ei päästetty laivaan, koska dösä kuulemma paloi. Tarkemmin katsottuna jokin viritys dösän kyljessä oli todellakin liekeissä. Jäimme odottelemaan seuraavaa lauttaa, mutta meidät poistettiin satamasta sen jälkeen, kun joku valitti alastomina miekka kädessä juoksentelevista henkilöistä.

Kerropas tulevasta LP-boksista myös. Mitä kaikkea sinne on tungettu mukaan, niin musan kuin “oheissälänkin” suhteen? Sivumennen sanottuna: hemmetin hienoa, että tällainen boksi tulee!

Svart on tosiaan lyönyt yhteen boksiin BW:n koko levytetyn tuotannon ekasta seiskatuumaisesta alkaen ja bonukset päälle (mm. ”Cold Heavenin” ja ”Death of the Westin” sessioista ylijääneitä biisejä): kuusi LP:tä ja satasivuisen, Isten-zinen Mikko Mattilan toimittaman kirjan, joka oli paisua bändielämäkerraksi. Mukana on tietenkin kaikki lyriikat, paljon noloja valokuvia, vanhoja haastatteluja ja omituisuuksia sekä aikalaisten ja bändiin perehtyneiden mietteitä (mm. Stephen O’Malleylta, Taneli Jarvalta, Matt McNerneyltä, Maniacilta, Blasphemerilta ja Chris Waltonilta). Boksi ilmestyy viimeisen saamani tiedon mukaan tammikuun alussa 2014, ja painosta otetaan sekä mustana että värivinyylinä. Boksia on todellakin tehty huolella ja hartaasti, mistä puolestani suurkiitos Antti Litmaselle, Mikko Mattilalle ja Tomi Pulkille.

Palataan SOMin maailmaan. Kerrohan hieman musasta. Oliko ns. selvää, että alatte soittamaan juuri tällaista kamaa vai onko lopputulos enemmän esim. “jammailujen tulosta”? Biiseistähän kuulee vaikutteita vaikka mistä, mutta miten itse kuvailet tätä kamaa?

Eiköhän tässä taas ammuttu itseämme jalkaan ja onnistuttu kehittämään jotain, mikä on sekä valtavirran että undergroundin mielestä liiaksi yhtä muttei riittävästi toista. Itse kavahtaisin suuresti bändiä, jota muuan arvostettu henkilö taannoin kuvaili Led Zeppelinin ja Sisters of Mercyn yhdistelmäksi (etenkin koska en ole ikinä ymmärtänyt mitään bluesista, siis siitä musiikista). Meikäläinen ei voi mitään rajalliselle äänialalleen, maneereilleen ja nihilistiselle luonteenlaadulleen, mutta lopputulos todellakin syntyi, kun biisejä soitettiin ja sovitettiin, ja siinä Hassinen sekä Immosen Janne koskettimineen olivat avainasemassa. Pätkä on niin hyvä rumpali, että soittaa groovella mitä tahansa speedmetallista bossanovaan, ja Uula Korhonen (kitara) ja Mäihä (basso ja taustat) hoitivat loput. Studiossa tuottajamme Pekka Laine hioi näkemyksen, ja viimeisen silauksen koko jutulle antoivat tytöt, toisin sanoen Hanna, Nelli ja Tarja (levyllä vielä Anni), joiden panos on kasvanut kasvamistaan. Eli ”gothic acid rock” kelpaa luonnehdinnaksi oikein hyvin — ei sen perusteella kuitenkaan kukaan levyä osta. Uskoisin kuitenkin, että vihamielisinkin aistii meistä tietyn integriteetin, joka oikeuttanee olemassaolomme.

Entä millaisia ideologioita yhtyeen taustalla “vaikuttaa”? Sinut tietäen niin sanoituksistahan löytyy satavarmasti vaikka millaisia mysteereitä, joka ei välttämättä heti avaudu tällaiselle hieman “maallisemmalle” kaverille, hehheh. No, kuitenkin, olisi oikein mukava kuulla vähän, mistä olet hakenut vaikutteita, millaisia tarinoita haluat tämän yhtyeen puitteissa kertoa ja niin edelleen?

Kuten sanottu, toivon mukaan sanoitusteni nihilismi on jalostunut jonkinlaisen katarsiksen kautta hieman, jollei elämänmyönteisemmäksi niin ainakin elämää myötäilevämmäksi. Olen kenties aiempaa enemmän varastellut (muun muassa ”Aleksandrian Basilidekselta” ja Omar al-Khayyamilta) ja keskittynyt mielenkiintoisiin tarinoihin (muun muassa Roman Fjodorovitš Ungern von Sternbergiin ja aberdeenilaisiin saatananpalvontarituaaleihin), mutta toisaalta mukana on myös entistä yksiselitteisemmin surullisia sattumuksia omasta elämästäni. Uskon silti, että kaikki tekstit kuitenkin kertovat samalla myös jostain yleismaailmallisemmasta. CD ja vinyyli ovat muuten Spotifyhyn verrattuna siitä hienoja formaatteja, että niiden kansissa voi sanoitusten oheen liittää myös viitteitä kappaleiden tematiikkaan.

Esim. Tampereella lavalla näkemäni kokoonpanohan on näyttävä ja mittava. Tuon ryhmän saaminen (yhtä aikaa) liikenteeseen (siis keikkojen sopiminen) lienee vähän haastavaa?

Sitähän se keikkamyyjämme Vuorisen Tiinakin sanoo. Mutta kyllä stadionlavoilla riittää tilaa yhdeksälle hengelle.

Miltä on muuten tuntunut taas esiintyä? Löytyykö jo menneiden keikkojen tiimoilta jotakin kertomisen arvoisia juttuja, tavalla tai toisella?

Toisin kuin nuo aiemmin mainitut, nämä rikokset eivät ole vielä vanhentuneita, joten palataan niihin sitten myöhemmin. Mutta täytyy sanoa, että vaikka en ole koskaan erityisemmin nauttinut esiintymisestä ja homma menee toisinaan omalta osaltani yhä vanhan punkkarin kaatuiluksi, jo useamman keikan jälkeen on tullut sellainen tunne, että ne on kannattanut tehdä — siis että keikalla on saattanut olla bändin levymyynnin kannalta myönteinen vaikutus. Sitä ei voi pitää ollenkaan huonona juttuna.

Miltä jatko näyttää – millaisia suunnitelmia teillä on? Levyhän on vissiin nauhoitettu jo jonkin aikaa sitten eli onko uutta musiikkia syntynyt jo runsaastikin? Debyytin nimihän tulee tästä “The Sleep of Reason Produces Monsters” -teoksesta ja aiotko jatkaa Goyan jalanjäljillä jatkossakin?

Meillä on todellakin alustavaa materiaalia jo jonkin verran, ja sitä aletaan demottaa ensi vuoden puolella. Toisaalta tämän debyytin promoaminenkin on vielä kesken, ja esimerkiksi ulkomaan lisensseissä on vielä virittelemistä. Goyan voi varmaan jo jättää rauhaan, mutta kun tuo bändin nimi tuppaa lyhentymään SOMiksi, kenties akronyymin voisi keksiä uudestaan. Tuo Sliipparit-termikin taitaa olla jo käytössä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *